Retkemme alkoi aamulla klo 10.00 junan lähtiessä kohti Imatraa. Pasilan asemalta oli hankittu evääksi juustopalleroita, kinkku- ja juustopatongit, battery, tuoremehua ja Dumle-pussi. Aamupalasta nauttiessamme huomioimme samassa vaunussa matkaavan eläkeläisseurueen myöskin teatteriretkellä Imatralle. Matka meni rattoisasti uutta kameraa tutkiessa ja villapaitaa neuloessa. Saavuimme Imatralle 12.47 aikataulun mukaisesti.
Esitys alkoi klo 14.00. Istuimme jo kymmenen minuuttia ennen näytöksen alkua paikoillamme ensimmäisen rivin keskellä ja ihastelimme lavastusratkaisuja sekä pohdimme miten luostarinäkymä muutetaan von Trappin taloksi. Ehdimme myös hiljaa hyräillä Sound of Musicia odotellessamme jännittyneen liikutuksen vallassa esityksen alkua.
Mariaa esitti Arja Koriseva ja kapteenia Kai Hyttinen. Täytyy myöntää, että meillä oli Korisevaa kohtaan hieman varautuneita ennakkoluuloja, mutta Arjan hepsankekkalemaisuus sopi täydellisesti Marian rooliin. Ainut miinus oli, että Arjan ääni oli pettää pari kertaa, mutta hymy ei hyytynyt hetkeksikään vaan Arja jatkoi urheasti kohtauksen loppuun. Hyttinen oli jämerä kapteeni ja herkissä kohtauksissa liikuttui jopa kyyneliin (eturivin etuja). Hyttisen loistavasti kitaralla säestämä Edelweiss oli yksi parhaita näkemiämme.
Onnistuneita kohtauksia olivat myös Marian ja kapteenin riitelykohtaus, jossa huudettiin todella uskottavasti ja kovaäänisesti sekä Rolfin ja Lieslin huvimajakohtaus, joka oli tässä toteutettu puutarhassa. Rolfin temppuilu polkupyörällä ja kloppimainen kukkoilu olivat ihastuttavia liikuttavuudessaan. Rolfia näyttelevä Tero Autero lauloi loistavasti ja veti roolin muutenkin nappiin. On myös syytä mainita, että tällä kertaa ei tarvinnut jännittää abbedissan puolesta Climb ev'ry mountainin onnistumista. Lapset olivat uskottavia, ei ylinäyttelemistä ja lauloivat yllättävän hyvin, pienintä Gretliä myöten. Taloudenhoitajasta oli tehty hauska persoona, hovimestarista ei voi sanoa samaa. Olivatko kummaliset virnistykset tarkoitettu koomisiksi? Vai oliko tarkoitus varoittaa yleisöä Franzin petturuudesta ja natsikytkennöistä? Zellerin adolfmainen kampaus oli täysin paikallaan. Max ja Elsa jäivät hieman mitäänsanomattomiksi statisteiksi.
Orkesteri ei ollut suuri, mutta riittävä. Koreografiat olivat paikoin erittäin mielenkiintoisia, mutta eivät ryöstäytyneet kuitenkaan käsistä, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa. Puvustukseen oli satsattu, mutta kapteenilla oli jostain kumman syystä tavallinen tumma puku perinteisen itävaltalaisasun sijaan. Lavastus oli toimiva ja näyttämö oli otettu hyvin haltuun. Hauskana yksityiskohtana oli puu näyttämön vasemmassa etureunassa, jota hyödynnettiin useissa kohtauksissa.
Kaiken kaikkiaan ei esityksestä juurikaan pahaa sanottavaa löydy. Musikaali oli tasapainoisesti toteutettu ja kuuluu ehdottomasti kärkijoukkoon näkemistämme versioista.
Kulttuuritalolle, jossa Kareliasali sijaitsi, oli muutaman minuutin kävelymatka juna-asemalta, seurasimme senioriseuruetta.
Esitykseen oli vielä noin tunti aikaa, joten nautimme virvokkeita kulttuuritalon kahviossa ja tutustuimme myös paikallisen kirjaston antimiin.
Esitys alkoi klo 14.00. Istuimme jo kymmenen minuuttia ennen näytöksen alkua paikoillamme ensimmäisen rivin keskellä ja ihastelimme lavastusratkaisuja sekä pohdimme miten luostarinäkymä muutetaan von Trappin taloksi. Ehdimme myös hiljaa hyräillä Sound of Musicia odotellessamme jännittyneen liikutuksen vallassa esityksen alkua.
Mariaa esitti Arja Koriseva ja kapteenia Kai Hyttinen. Täytyy myöntää, että meillä oli Korisevaa kohtaan hieman varautuneita ennakkoluuloja, mutta Arjan hepsankekkalemaisuus sopi täydellisesti Marian rooliin. Ainut miinus oli, että Arjan ääni oli pettää pari kertaa, mutta hymy ei hyytynyt hetkeksikään vaan Arja jatkoi urheasti kohtauksen loppuun. Hyttinen oli jämerä kapteeni ja herkissä kohtauksissa liikuttui jopa kyyneliin (eturivin etuja). Hyttisen loistavasti kitaralla säestämä Edelweiss oli yksi parhaita näkemiämme.
Onnistuneita kohtauksia olivat myös Marian ja kapteenin riitelykohtaus, jossa huudettiin todella uskottavasti ja kovaäänisesti sekä Rolfin ja Lieslin huvimajakohtaus, joka oli tässä toteutettu puutarhassa. Rolfin temppuilu polkupyörällä ja kloppimainen kukkoilu olivat ihastuttavia liikuttavuudessaan. Rolfia näyttelevä Tero Autero lauloi loistavasti ja veti roolin muutenkin nappiin. On myös syytä mainita, että tällä kertaa ei tarvinnut jännittää abbedissan puolesta Climb ev'ry mountainin onnistumista. Lapset olivat uskottavia, ei ylinäyttelemistä ja lauloivat yllättävän hyvin, pienintä Gretliä myöten. Taloudenhoitajasta oli tehty hauska persoona, hovimestarista ei voi sanoa samaa. Olivatko kummaliset virnistykset tarkoitettu koomisiksi? Vai oliko tarkoitus varoittaa yleisöä Franzin petturuudesta ja natsikytkennöistä? Zellerin adolfmainen kampaus oli täysin paikallaan. Max ja Elsa jäivät hieman mitäänsanomattomiksi statisteiksi.
Orkesteri ei ollut suuri, mutta riittävä. Koreografiat olivat paikoin erittäin mielenkiintoisia, mutta eivät ryöstäytyneet kuitenkaan käsistä, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa. Puvustukseen oli satsattu, mutta kapteenilla oli jostain kumman syystä tavallinen tumma puku perinteisen itävaltalaisasun sijaan. Lavastus oli toimiva ja näyttämö oli otettu hyvin haltuun. Hauskana yksityiskohtana oli puu näyttämön vasemmassa etureunassa, jota hyödynnettiin useissa kohtauksissa.
Kaiken kaikkiaan ei esityksestä juurikaan pahaa sanottavaa löydy. Musikaali oli tasapainoisesti toteutettu ja kuuluu ehdottomasti kärkijoukkoon näkemistämme versioista.
Esityksen jälkeen meillä oli muutama tunti aikaa junan lähtöön, joten suuntasimme taksilla noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan keskustaan. Nuori kuskimme kertoi Imatran keskustan olevan suunniteltu alunperin 100 000 asukkaalle Alvar Aallon toimesta, mutta koska asukkaita on vain 29 000, on kaupungille muodostunut kolme erillistä keskusta. Nyt olimme matkalla vanhaan ydinkeskustaan, joka näytti lähinnä kirkonkylältä. Jäimme taksista jäisen kävelykadun varteen Imatran kolmen ainoan ruokaravintolan keskelle. Vaihtoehtoina olivat Martina, Rosso ja Buttenhoff, jota meille suositeltiin. Buttenhoffin ilmapiiri oli hämyisän sivistynyt yritys. Ikkunalauta notkui erilaisia viinipulloja ja kirjoja viineistä, kaviaarista ja Viipurista. Plussana aidot kukat pöydissä ja jopa WC:ssä, jonka vaaleanpunainen ovi oli kuitenkin käsittämättömän sopimaton muuhun värimaailmaan. Ruokapuolella keski-ikäiset viininlipittäjät ja a la carten tutkijat, pubin puolella janoiset keskikaljan kittaajat. Tilasimme lihaa ja kalaa. Kala-annoksen piti tulla lumiperunoilla, mutta yllätys oli suuri kun ruoka tuli pöytään keitetyllä perunasiivulla. Onneksi liha-annoksessa oli riittävästi lohkoperunoita molemmille.
Ruoan jälkeen lähdimme pienelle kävelylle läheiselle Imatran koskelle ja Valtionhotellille. Tiet olivat vaikeakulkuiset jäätyneen sohjon vuoksi, joten pitkälle emme pötkineet.
Koski, yhtä aktiivisena kuin kaupungin asukkaat
Valtionhotelli iltavalaistuksessa
Ruoan jälkeen lähdimme pienelle kävelylle läheiselle Imatran koskelle ja Valtionhotellille. Tiet olivat vaikeakulkuiset jäätyneen sohjon vuoksi, joten pitkälle emme pötkineet.
Kävelykatu, lauantai-illan rauhaa
Koski, yhtä aktiivisena kuin kaupungin asukkaat
Valtionhotelli iltavalaistuksessa
Kävelyn jälkeen menimme lämmittelemään paikalliseen irkkupubiin kuuman kaakaon ja Trivial Pursuitin merkeissä. Kellon lähestyessä kahdeksaa tilasimme taksin ja saimme saman kuskin kuin tullessa. Taksinkuljettajamme oli erittäin ystävällinen ja avulias, kuten kaikki muutkin Imatralla tapaamamme ihmiset. Juna-asemalla jouduimme ihailemaan rakennuksen kaunista itäblokkimaista arkkitehtuuria hieman pidempään, sillä juna oli viisitoista minuuttia myöhässä. Paluumatka meni nopeasti vaellellessa ympäri junaa. Matka oli vaivan arvoinen, saapuessamme Helsinkiin olimme väsyneitä, mutta onnellisia.
